Kissanpuhelimessa Kissa

Mulla on ollut tänään ihan hirmunen hinku kirjottaa tänne jotain sen lisäks että kävin ottamassa tiistaina Mauri-koira tatuoinnin. Mutta siitä stoorista olis tullu aivan liian lyhyt kun en kuitenkaan kuvaa olis viittinyt laittaa tästä keskeneräisestä tatskasta, joten jääköön kunnon tatuointi tarinat toiseen kertaan.
Sen sijaan ajattelin että voisin kertoo täällä mun rakkaasta ponista, kun en oo tainnu siitä paljon mitään kirjoittaa.

Elikkä tämä on mun rakkausponi, Rosiella. Hän tuli meille vuonna 2006 kun olin 13 ja aluksi hänen nimensä oli pelkkä Rosie, mutta se jouduttiin sitten muuttamaan koska rekisterissä oli jo niin monta Rosie nimistä hevosta. Mutta aika hyvin rimmaa Ella ja Rosiella ( siitä saatiinkin kuulla monissa kisoissa). Kun Rosie tuli meille luultiin että hän on syntynyt 1993, mutta tarkemmilla taustojen tutkimisilla saatiin selville että hänen oikee nimensä onkin Flyer ja syntymävuosi -90 (?).

Kilpailin pitkään Rousilla rataesteitä ja koulua, mutta eihän me tuon yliaktiivisen vanhuksen kanssa niinkään pärjätty. Esteillä voitettiin aina ajassa kylläkin, mutta hävittiin kieltojen takia. Ja kouluponiksi tuosta ei vaan ollut.Se ei silti mieltä painanut koska tärkein juttu on mulle se että tuon symppiksempää kaveria ei voi mistään maailman kolkasta löytää vaikka ettimällä ettis.

Vuonna 2012 kesällä Rousi sai varsan, joka luultavasti ei ollut hänen ensimmäisensä. Ensin oltiin sitä mieltä että tamma se sieltä syntyi, mutta seuraavana päivänä kyllä huomattiin että olikin ori. Hieno nuori hevonen siitä on nyt vuodessa kasvanut, aivan emänsä näköinen, välillä ne saattaa jopa sekottaa toisiinsa:)

Tänä päivänä en niinkään usein Rousilla enään ratsastele, syynä tietysti välimatka ja pituuteni (toivottavasti ei niinkään painoni). Mutta silloin tällöin, ehkä noin pari kertaa viikossa kun satun tuon kultasydämisen ponin selkään, ratsastan hänellä ''cordeo-tyylillä'' eli en käytä suitsia vaan kaulan ympärille laitan esim. jalustinhihnan jolla sitten ohjaan. Satulan käytöstäkään en pidä.
Nyt kun olen ymmärtänyt tämän ihanan vapaan ratsastustavan, josta jokainen hevonen voi vain unelmoida, sydämeeni sattuu nähdessäni oman rakkaan Rosieni kentällä laahustavan, riuhtovan päätänsä, aukomassa suutansa kaikki varusteet niskassansa. Silmissäni tämä näky näyttää kuin hän parka huutaisi apua, pyytäisi riisumaan metallit suusta ja hiostavan ja painavan satulan selästään...(hän on siis nykyään tietyistä syistä tunti käytössä eräällä tallilla)
Tää nyt meni taas tähän..

Mutta vielä jonain erittäin ihanana, täydellisenä päivänä minulla on oma suloinen tallini, missä Rosie on tallini kaunein hevonen, missä se saa olla elämänsä loppuun asti. Ja se päivä tulkoon pian ! :)

kuvat on vanhimmasta uusimpaan